Tervetuloa runosivuilleni

Kirjoitan sinulle runon, vuoden jokaiselle päivälle, ilolle, ikävän häivälle,
niin ehkä meidän on helpompi kulkea,
uudet ovet avata,vanhat sulkea.



perjantai 16. heinäkuuta 2010

Metsä


Metsä, vihreä hiljainen huone,
suljen silmäni,
lakkaan olemasta.
Puhun samaa kieltä, puiden kanssa.
Pyörryttävän hetken, ymmärrän kaiken.
Kunnes todellisuus kutsuu takaisin ja 
unohdan.

-Valokki-


6 kommenttia:

  1. Huokaisen - tuolla minäkin olen ollut ja niin, ne todellakin puhuvat meille...aivan ihana runo!

    VastaaPoista
  2. Pidin runostasi. Jäin miettimään mikä kutsuu arki vai todellisuus, kumpi on se todellisuus, se josta runo kertoo vai arjen ankaruus.

    VastaaPoista
  3. Sari, minulla on nyt metsän ikävä, on ollut niin lämmintä ja paljon itikoita, ettei ole voinut hiljentyä istumaan metsään puiden juureen. Olenkin sitten enemmän kotipihassani, hipaloinut vanhoja "haltija kuusia" ovat isoja ja turvallisen oloisia. Puhuvat viisaita, rauhallisen verkkaan:)

    VastaaPoista
  4. marjaisa, jäin oikein pohtimaan kommenttiasi. Runossani, lukikin ensin alkujaan, että kunnes arki kutsuu takaisin. Ehkä se on niin, että vain hetkittäin näemme selvästi todellisuuden, arki ja muu elämä vievät liian paljon huomiota. Aistit eivät ehdi näkemään, todellista todellisuutta.

    VastaaPoista
  5. Ihana runo, rakastan hyviä luontorunoja ja tämä on yksi niistä! :)

    VastaaPoista
  6. seijastiina, kiitos:) luonto on minulle erittäin rakas. Saan sieltä voimani ja tyyneyttä, sekä hyvää oloa.

    VastaaPoista