Pieni poikani
lökottävissä housuissa
reppu selässä
lähdössä kouluun
voisinpa sujauttaa
onnenapilan taskuusi
ehkä se suojelisi sinua kaikelta pahalta
-
Näin kirjoitin 12 vuotta sitten,
nyt olisin halunnut sujauttaa onnenapilan
pojan armeijakassiin.
Poika sanoo
"Älä äiti hössötä", silmistä näen
epävarmuuden lähdön tuskan.
Voimattomana jään katsomaan
kuinka kävelet kotipolkua.
-Valo Ki-
© Asta Gyldén-Lahtinen
Voi ei... Tippa silmäkulmassa... Oma esikoiseni on vasta 13, mutta tunnen jo luopumisen tuskaa ♥
VastaaPoistaJaana,
VastaaPoistaahdistavinta on kun ei voi enää vaikuttaa lapsen elämään. Armeija on oma maailmansa joka nielaisee nuoret miehet, ovat Suomen armeijan "omaisuutta". Varmasti tämä aika kasvattaa, mutta lujalla ovat siellä, nytkin 10 pv.n metsäleiri edessä. Aina olen huolissani, kuinka siellä menee. Poika on ollut niin paljon sairaana. Voin vain toivoa parasta.
Näinhän se on. Huoli lapsista seuraa mukana eri elämän vaiheissa. Vaikka toisaalta; emojänis sanoi poikaselleen: sinulla on nyt yhtä pitkät korvat kuin minulla! Siispä loiki!
VastaaPoistaJa silti lasta kantaa mukanaan lopun elämäänsä.
anja,
VastaaPoistaTavallisesti en ole näin huolissani, poika on ollut niin kipeä välillä. Viimeksi kaamea päänsäekykierre, joka kesti viikon. Aivokalvontulehdus, aivoverenvuoto ym tuli jo mieleen, oli niin rajua. Nyt jännitän kun on ensimmäinen leiri tuon päänsärky rulijanssin jälkeen. Huoli lapsista ja niiden pärjäämisestä ei lopu koskaan, mutta on onneksi välillä vaimeampaa.
Tuttuja tunteita. Omakohtaisesti: armeija oli kuitenkin positiivinen yllätys.
VastaaPoistaPilviharso,
VastaaPoistaluulen kyllä, että loppujen lopuksi kasvattaa paljon pumpulissa pidettyä "pikkuistamme". Hassua kuinka äitinä luulen voivani "suojella" lastani, jos hän olisi lähelläni, tässä kotona silmien alla.
Voi mistähän sitä ammentaisi voimaa kun poikaa on ammuttu.
VastaaPoistaVoi apua! tämä kommentti tuli esiin vasta tänään. Toivon sydämestäni että lapsesi selvisi. Voimia sinulle.
Poista