Pian on aika jälleen hyvästellä lintuystävät. Ottaa vastaan viileys ja tummuva hämärän aika.
Aina se saa aikaan pienen haikeuden tunteen, josta seuraava runoni kertoo.
Laskeva aurinko
purppurana taivaan rannassa
syyspakkaset jäähelminä
suomättäiden heinissä
kudelmina puiden oksilla
yksinäisen joutsenen huuto
jää leijumaan viilenevään iltaan
Kurjet menivät jo eilen
pitkänä katkeamattomana nauhana
kadoten hiljaa horisonttiin
nämä joka syksyiset haikeat lähdöt
-Valo Ki-
© Asta Gyldén-Lahtinen
IHANA RUNO ♥ ♥
VastaaPoistaJa upea kuva, aivan uskomaton!
seijastiina, kiitos. Kirjoitin runon viime, syksynä. Katselin kuinka kurjet lähtivät, oijoi hieman surullista. Kuvaa vähän manipuloin ;)
VastaaPoistaMinulla on aina itkun paikka, tulivat kurjet tai sitten lähtivät - liikutun niin :)
VastaaPoistaKaunis!
VastaaPoistaSari, kyllä se kyynel aina tirahtaa, ei sille mitään voi. Syksyllä haikeuden kyynel, keväällä ilon itku.
VastaaPoistaSusanna, kiitos mukavaa, että pidit runostani.
VastaaPoistaMiten kaunista! Valokuvakin on kuin sadusta, ja siitä välittyy juuri se tunnelma mille itsestäkin tuntuu. Vaikka syksy on ihanaa aikaa kynttilöineen ja ruskineen, on siinä myös haikeutta.
VastaaPoistakeijukainen, pidän kaikista vuodenajoista, jokaisessa on omat ihanat juttunsa. En osaa oikein ajatella vuotta, ilman näitä vaihteluja. Haikeaa on lintujen lähtö ja valon väheneminen, kesälle hyvästien sanominen.
VastaaPoistaJuuri noin, taas puit ajatukset ihanaksi runoksi, siskoni. Haikeata aikaa tämä syksy on. Kyynel tirahti silmiin Kuusamossakin kun Joutsenet kokoontuivat lähilammella lapsineen, eivät kuitenkaan viellä lähteneet etelään päin.
VastaaPoistaKaarnikka, hyvästit ovat aina surullisia, vaikka uusi tavallaan kivakin aika on aluillaan. Lintuja tulee niin ikävä yhy!
VastaaPoista