Varjojen hän antoi
luokseen kutsua
kauan surua kantoi
ei tahtonut ois luopua
vaikka toisin vannoi
lopulta halusi vain nukkua
Uni, ei se ollut suloista
leijumista murheista
puhdasta tai valkoista
luopumista taakoista
Se oli kipua ja itkua
lohdutonta huutoa
itkeviä rakkaita
Aja taaksepäin jos
kääntää voisi
tekisi hän kaiken
toisin
-Valo Ki-
© Asta Gyldén-Lahtinen
Suurenmoista, tummaa tragediaa!
VastaaPoista♥
Kiitos Leena
PoistaAito. Hieno.
VastaaPoistaKiitos Tarja :)
VastaaPoistaKiitos Valokki osuvista sanoistasi, noin se herkästi kivussa tapahtuu.
VastaaPoistaRunosi on kaunis ja lohdullinen.
Kiitos Liplatus :)
VastaaPoistaVoi sinsku. Halit.
VastaaPoistaKiitos haleista ja siitä että olet olemassa.
PoistaSiitä tuli kaunis,,,,surusta syntynyt
VastaaPoistaKiitos, surua voi katsella jo etäältä rauhallisin ja toiveikkain mielin.
PoistaEksyin ensimmäistä kertaa sivullesi ja olen siitä iloinen. Kauniita ja koskettavia runoja, kiitos.
VastaaPoistaKiitos Viivu, tervetuloa runojeni pariin. Tässä välillä on ollut vähän taukoja runojen julkaisemisessa. Blogissani on runoja ilosta ja surusta ja vaikka pullan murusta. Siis laidasta laitaan.
Poista